Turvaton puliukko ruhjottu hengiltä. Riehuuko lättähattuliiga keskellä Helsinkiä? Murha gangsterimalliin. Ovatko viranomaiset voimattomia ehkäisemään nuorisorikollisten yltyvää terroria?
On harmaa ja kostea syysaamu Helsingissä, Tähtitorninmäellä. Neiti Pelkonen ulkoiluttaa koiraansa – ja löytää ruumiin. Lehdistö kiinnostuu asiasta, salamavalot räislyvät, kysymyksiä satelee ja otsikoissa vaaditaan vastauksia. Varman vaistonsa ja järkähtämättömän tyyneytensä varassa komisario palmu kollegoineen yrittää selvittää synkkää henkirikosta, jonka ympärille kietoutuneet ihmiset toimineen ja motiiveineen muodostavat tavallistakin mutkikkaamman yhtälön ratkaistavaksi.
”Tähdet kertovat, komisario Palmu!” tihkuu jännitystä, leppoisaa huumoria ja ovelia juonenkäänteitä, kuten komisario Palmun seikkailulta sopii odottaakin.
Mika Toimi Waltari was a Finnish historical novelist, best known for his magnum opus The Egyptian. Waltari was born in Helsinki and lost his father, a Lutheran pastor, at the age of five. As a boy, he witnessed the Finnish Civil War in Helsinki. Later he enrolled in the University of Helsinki as a theology student, according to his mother's wishes, but soon abandoned theology in favour of philosophy, aesthetics and literature, graduating in 1929. While studying, he contributed to various magazines and wrote poetry and stories, getting his first book published in 1925. In 1927 he went to Paris where he wrote his first major novel Suuri illusioni ('The Grand Illusion'), a story of bohemian life. In terms of style, the novel is considered to be the Finnish equivalent to the works of the American writers of the Lost Generation. (In Waltari's historical novel The Adventurer, taking place in the 16th century, the hero is a Finn who goes to Paris during his twenties and lives there a rather bohemian life). Waltari also was, for a while, a member of the liberal literary movement Tulenkantajat, though his political and social views later turned conservative. He was married in 1931 and had a daughter, Satu, who also became a writer.
Throughout the 1930s and 1940s, Waltari worked hectically as a journalist and critic, writing for a number of newspapers and magazines and travelling widely in Europe. He directed the magazine Suomen Kuvalehti. At the same time, he kept writing books in many genres, moving easily from one literary field to another. He had a very busy schedule and strict work ethic. It has been claimed that he also suffered from insomnia and depression, sometimes to the extent of needing hospital treatment. He participated, and often succeeded, in literary competitions to prove the quality of his work to critics. One of these competitions gave rise to one of his most popular characters, Inspector Palmu, a gruff detective of the Helsinki police department, who starred in three mystery novels, all of which were filmed (a fourth one was made without Waltari involved). Waltari also scripted the popular cartoon Kieku ja Kaiku and wrote Aiotko kirjailijaksi, a guidebook for aspiring writers that influenced many younger writers such as Kalle Päätalo. During the Winter War (1939–1940) and the Continuation War (1941–1944), Waltari worked in the government information center, now also placing his literary skills at the service of political propaganda. 1945 saw the publication of Waltari's first and most successful historical novel, The Egyptian. Its theme of the corruption of humanist values in a materialist world seemed curiously topical in the aftermath of World War II, and the book became an international bestseller, serving as the basis of the 1954 Hollywood movie of the same name. Waltari wrote seven more historical novels, placed in various ancient cultures, among which The Dark Angel, set during the Fall of Constantinople in 1453 is probably the best. In these novels, he gave powerful expression to his fundamental pessimism and also, in two novels set in the Roman Empire, to his Christian conviction. After the war, he also wrote several novellas, showing particular mastery in this genre. He became a member of the Finnish Academy in 1957 and received an honorary doctorate at the University of Turku in 1970.
Waltari was one of the most prolific Finnish writers. He wrote at least 29 novels, 15 novellas, 6 collections of stories or fairy-tales, 6 collections of poetry and 26 plays, as well as screenplays, radioplays, non-fiction, translations, and hundreds of reviews and articles. He is also the internationally best-known Finnish writer, and his works have been translated into more than 40 languages.
"Kissakin jää joskus hiirettä, jos se pitää liikaa kiirettä, hän lausui ylväästi. Enkö minä ole tuhat kertaa jankannut, että tällaisissa jutuissa ei saa hätäillä."
Viimeiseksi jäänyt komisario Palmu on kyllä rehellisesti sanottuna melkoisen huono dekkari. Siitä on vuosia kun edelliset osat luin, mutta en muista niiden kohdalla tunteneeni samanlaista myötähäpeää kuin paikoitellen tämän osan kohdalla.
Juoni itsessään on kehnoa perusosastoa. Tähtitorninmäeltä löytyy kuoliaaksi hakattu mies, joka tunnistetaan pian antikvariaatti Nordbergiksi. Hän on ollut mäellä katselemassa tähtiä kaukoputkella.
Kertojana toimii poliisipäälliköksi noussut varatuomari, josta on siis tullut Palmun esimies. Kertoja kuvaa paljon omaa erinomaisuuttaan ja "dissaa" Palmua. Palmu omalta osaltaan vinoilee jatkuvasti päällikön tyhmyydelle. Ja voi jestas, mikä saapas tuo poliisipäällikkö onkaan! Ärsyttävyyteen asti. Waltarin kirjoittama satiiri (sellainen kai tämän on oltava?!?) ei vain mielestäni toimi kovin hyvin. On helppo nähdä tämä Suomi-Filmin kömpelön hauskana tuotantona. Ehkä tämä on sellaiseksi alun perin kirjoitettukin?
Rytmillisesti tarina on laahaava, joskin tarjoaa muutaman kekseliään juonenkäänteen (no... yhden). Loppuratkaisu ei tarjoa riemunkiljahduksia tai lamppujen syttymisiä. Lisäksi kirjan naiskuva on raivostuttava. Poliisipäällikön tekee mieli taputella piukoissa pöksyissä pyöriviä 14-vuotiaita hempsakoita takapuolelle. Voi ristus... tämä ei nyt mene läpi edes huumorilla.
Palmuista paras! Juonenkuljetus hieman hajosi jälkipuoliskolla, mutta etenkin alkupuolella naurahdin pariin otteeseen aidosti huvittuneena Palmun ja päähenkilön sanailuille ja poliisikuorojutuille.
Koska tähtiä (hahaa, se on sanaleikki, sillä kirjan nimessä on tähti. huono sanaleikki, mutta sanaleikki kuitenkin.) ei voi antaa puolikkaita, pyöristin arvioni ylöspäin. Kolme ja puoli tähteä olisi oikein. Onhan tämä selvästi huonoin kolmesta Palmusta.
(Finnish book, Finnish review) Palmu-trilogian heikoin osa. Tuntuu kuin teos olisi yhdistetty kahdesta eri kirjasta, ja jälkimmäinen kolmannes kertoo ihan eri tarinaa kuin ensimmäinen osio. Itse murhamysteerikään ei ole kovin kaksinen tai jännittävä.
Lukukokemus oli aika tuskallinen. Kirjan hahmot ovat joko ilkeitä tai tympeitä, poliisit vaikuttavat olevan erittäin epäammattimaisia, ja dialogi perustuu väärinymmärryksiin ja heikkoon kommunikaatioon.
Ja voi veljet tätä setämieheilyn määrää. Päälliköksi edennyt kertoja-Virta kuolaa jokaisen vastaantulevan naisen ja alaikäisen tytön perään.
Tavattoman viihdyttävä ja jouheva. Miten helpolta kirjoittaminen vaikuttaakaan kun sen osaa? Kirjan nykyaikaisuus yllätti, lukuun ottamatta vanhoillista ellei jopa vihamielistä naiskuvaa, joka tuntuu lähes anakronismilta.
Tähdet kertovat, komisario Palmu! on Palmu-kirjojen kolmas ja viimeinen osa. Sinänsä kirjat voi lukea missä järjestyksessä haluaa, mutta eniten saa irti kun lukee ne ilmestymisjärjestyksessä. Tässäkin kirjassa nimittäin viitataan edellisen kirjan tapahtumiin.
Olin kuullut, että tämä ei olisi sarjan paras osa, mutta onneksi nuo huhut olivat vääriä 😊 Tarina eteni todella upeasti ja juonenkäänteitä riitti. Muutenkin kirjoitustyyli oli leppoisampi kuin edeltäjissään. Ehkä syynä oli se, että edelliset oli kirjoitettu 1940 ja 1941. Tämä 1962. Paljon kerkiää tapahtumaan 20 vuodessa ja Waltarin kohdalla se oli ainakin mielestäni parempaan suuntaan.
Niille, jotka ovat nähneet tästä tehdyn elokuvan tulee yllätyksenä, kuten itsellenikin, että tällä kertaa elokuva ja kirja eroavat melko paljonkin toisistaan. Sekin varmasti lisäsi mielenkiintoa, koska edellisten kirjojen kohdalla oli jopa liikaa samanlaisuutta.
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joita dekkarit, sodanjälkeinen Suomi, mielenkiintoinen juoni ja hyvät henkilöhahmot kiinnostavat 😊
Vahvin Waltarin kolmesta Palmu-dekkarista, vaikka teoksen erittäin hidas käynnistyminen ja etenkin minäkertoja Toivo Virran jaarittelu kummastuttivatkin aluksi. Virta on myös kertakaikkisen seksistinen, ja aiheuttaa siksi etenkin tässä osassa vahvaa myötähäpeän tunnetta. Onneksi itse komisario Palmu on sentään siinä suhteessa "neutraalimpi". Poliittisesti teos on ällistyttävällä tavalla ajankohtainen nytkin (v. 2023), mutta naisasiat ovat onneksi kehittyneet kirjan kirjoitusajasta aavistuksen parempaan päin.
Jälleen viihdyttävää rikoskirjallisuutta Mika Waltarilta. Luettu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.
Parasta komisario Palmu -kirjoissa on Waltarin tapa kuvailla yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ilmiöitä ja ilmapiiriä. Myös vanhan Helsingin kuvaukset miellyttävät.
Luin Komisario Palmun kirjoja viimeksi parikymmentä vuotta sitten ja ainakin tämä osa toimii edelleen. Tosin nyt tuli kiinnitettyä enemmän huomiota siihen miten naisista kirjoitetaan. Kirjasta löytyi edelleen tuoreilta tuntuvia kielikuvia ja kivasti huumoria. Juoni ehkä ontui loppuosaa kohti mentäessä, mutta kirja oli silti viihdyttävää luettavaa.
Olen lukenut kymmeniä negatiivisia arvosteluja ja kommentteja siitä kuinka teos on kehno, aiheuttaa myötähäpeää, ei yllä aikaisempien tasolle jne. Minä kuitenkin pidin siitä. Se jätti kaipaamaan lisää Palmuja.
Se on hyvä kirja, mutta kirjoitus oli joskus hieman outoa hahmojen suhteeseen. Emme saa paljoa tietoa Palmusta, kaveristansa tai kokista, mutta saamme reilusti tietoa naispuolisista hahmoista, mikä oli hieman kummallista.
Taká wtf detektívka. Hlavne ma hnevalo, že jedna z postáv sa v slovenskej verzii (rok 1979) nazýva Ferdrik. V pôvodnej verzii samozrejme Fredrik. A ešte sa hovorí o Tähtitorninmäkiho parku, keď to je Hvezdárenský. Čo vzhľadom na názov knihy dáva zmysel.
Tähdet kertovat oli ensimmäinen lukemani Komisario Palmu -sarjan teos. Teos yllätti viihdyttävyydellään. Vaikka tarinan kantavana teemana onkin ahneuden motivoima väkivaltarikos, värittää poliisien keskeisiä dynamiikkoja koomisuus. Poliisipäällikkö ja Palmu länkyttävät toisilleen aina kun suinkin ehättävät.
Täytyy siis sanoa, että jos lukija hakee rikosromaaniltaan nimenomaan jännitystä ja jopa pelkoa, kannattaa hänen jättää tämä teos huomiotta. Tähdet kertovat, komisario Palmu on aiheestaan huolimatta melkoisen kevyttä, hidastempoista lukemista. Waltari pysyy tyylilleen uskollisena ja eksyy tuon tuosta pitkänlaisiin kuvauksiin asioista, joilla ei juonen itsensä kannalta ole paljoakaan merkitystä. Kieli on onneksi sujuvaa, joten ainakaan itseäni tuo sivupoluille eksyminen ei häirinnyt. Tarinan temmosta se joka tapauksessa teki vähemmän jännittävän. Varoitettakoon myös siitä, kuinka tarinan naisia kuvaillaan pitkälti heidän ulkoisen viehättävyytensä kautta - nuorten naisten tiukkoihin periin kiinnitetään alvariinsa huomiota, ja heitä kutsutaan sanalla "piukkapöksy", ja niin pois päin. Jos moinen aiheuttaa verenpaineen nousua, kannattaa kirja, jälleen, jättää omaan arvoonsa. Välillä piti minunkin hieman pyöräyttää silmiäni naishahmojen jatkuvalle seksualisoinnille voidakseni jatkaa lukemista.
Tavallaan teos sisältää mielenkiintoista ajankuvausta aikansa nuorisokulttuurista (lättähatut, nahkatakit) ja erityisesti nuoriin kohdistetuista asenteista. Itse nuorten kuvauksen aitoudesta on paha mennä sanomaan, sillä vertailukohteena voin käyttää vain omaa ja jälkeeni tulleita sukupolvia. Yhteiskunta on muuttunut, sosiaaliset odotukset ovat muuttuneet. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että omasta vinkkelistäni jokainen kirjan hahmo, nuoret mukaan lukien, ovat jonkinlaisia karikatyyreja. Palmu on piippua kyssäävä mietiskelijä, päällikkö toistaitoinen hätiköitsijä jolle, Arska perusraggari, jne.
Ajatuksenjuoksuni ehti tässä jo katketa, mutta jätettäköön tämä tähän: Kirja ei siis ole maailmoja mullistava, mutta se on viihdyttävä, ja huumoripitoisia poliisiromskuja rakastavat epäilemättä arvostaisivat teosta. Samaan tapaan kuin Palmu piikittelee poliisipäällikköä, piikittelee Waltari teoksen yksityiskohdilla aikansa sosiaalisia valtarakenteita (tästä hyvästä annoin lisäpuolikkaan arviooni).
Kolmas komisario Palmu -kertomus on mielestäni heikoin kaikista. Romaani on ilmeisesti kirjoitettu elokuvaa varten, sillä vuorosanat olivat usein varmaan sanatarkasti samoja ja leffan nähneellä hahmot kummittelivat mielessä näyttelijöiden edustamina. Tarinassa on kuitenkin oma jännityksensä, ellei juonta tunne etukäteen, mutta mielestäni sekä elokuvassa että kirjassa epäuskottavinta on nuorten kuvaaminen. Muutenkin kirjoitusaika näkyy monella tavalla, mutta toisaalta siinäkin on oma viehätyksensä. Kovin moderni Palmu ei voikaan enää olla.
Kahteen aikaisempaan Palmu-dekkariin verrattuna ”Tähdet kertovat, komisario Palmu!” (1962) muistuttaa kaikkein eniten nykyaikaista poliisiromaania, jonka kultakausi alkoi Suomessa oikeastaan vasta 1990-luvulla. Kerronta on yhtä hersyvää kuin aikaisemmissakin Palmu-tarinoissa, mutta rikoksen arvoituksellisuus ei yllä aivan samalle tasolle.
Tällainenkin hyllystä löytyi, joten ajattelin, että on korkea aika lukea ensimmäinen komisario Palmu. Dekkarit eivät ole koskaan oikein olleet mieleeni. Tämä oli ihan ok mutta ei intohimoja näiden lukemiseksi isommin herännyt.
Kuuntelin tämän Lars Svedbergin lukemana äänikirjana, tässä taas lukija valittu erinomaisesti.
Rikoskirjana oikein leppoisa ja kiva, vaikka kyllä nyt hieman paheksuin päälliköksi kohonneen kertojamme tapaa haaveilla naisten (hänen mukaansa tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä toimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.